Vaikka tässä sinänsä viimeisestä artikkelista ei ole niin kauaa ei massiivisia uusia tapahtumia ole ollut, koitan kirjoitella nyt useammin. Viikon saa yleensä hoidettua kahdessa tunnissa, mutta kolmen viikon artikkeliin menee helposti 6 – 10 h.

Summary: Studies: projects continue, confusing time tables and philosophical side discussions on the lectures. Learning valuable things in French. More elections, Tea de langues and hot dog eating competition à la française. Stress and crisising -> synthethising better mood. Clothes de la France. French movie adventure.

Nyt varovaisesti uskaltaa väittää että kevät tekee kovasti tuloaa, jos ei ole jo tullut jo. Hupparissa pärjää polkea koululta himaan. Kämpälle kuuluu pikkulintujen laulua. Lintujen ääniä kuulee kun käy kaupoilla hypermarketissa kun niitä on lentänyt muutama sisään, eivätkä ne ilmeisesti osaa ulos. Kirsikkapuut kukkivat täälläkin.

Tällä viikolla tuli taas esiin että tuota ENT:in lukkaria pitää muistaa tarkistaa tarpeeksi usein. Maanantaina aamusta huomasin että entsyymien luento olikin siirtynyt puolella tunnilla eteenpäin, onneksi olin ajoissa hereillä. Lisäksi tiistaiaamuna tulikin esiin että samalla nimellä laitetut luennot olivatkin kahden eri opettajan kesken jaettu, enkä ollut tietysti osannut toiseen puoliskoon varautua ollenkaan koska se oli ihan eri juttua. Onneksi en ollut ainoa piruparka joka ei ollut osannut lukea tota pientä yksityiskohtaa, joten luennolle suunniteltuja tehtäviä lykättiin suoraan eteenpäin. Mutta edelleen, olkaa tarkkana näitten aikataulujen kanssa.

Muuten koulussa tällä viikolla on menty verrattaen normaalilla painolla eteenpäin. Teollisuusprojektista oli välikuuleminen, jossa pohdittiin onnistuuko water-gas-shift-reaktori yhdellä vai kahdella reaktorilla meidän prosessissamme. Tämän jälkeen saatiin sohittua reaktorin ja prosessin mallinnusta eteenpäin matlabilla ja Pro/II (”protu”):lla. Biotech puolen projektista oli myös uusi kuulemiskerta, tuolla ohjaajatädit ruoskivat meihin hieman lisää vauhtia projektin hoidon kanssa ja itseä nakersi hieman kun ainakin heiveröisistä yrityksistä huolimatta en ole juuri tuohon työhön oikeasti tarvittavia tietoja vielä löytänyt. Koska perjantai-iltapäiville ei ole parempaa tekemistä, oli siellä viimeinen setti tuota biokemian luennointia, tällä kertaa keskityttiin tehtävien tekemiseen. Olin jopa huijannut ja tehnyt osan tehtävistä oma-aloitteisesti etukäteen, mutta loppupäähän mentäessä monimutkaisemmissa biokemiallisissa reaktioketjuissa putosin kärryiltä.

Jätteiden käsittelyn luennoilla tällä viikolla olen hämmästyksen vallassa kahteen kertaan seurannut miten keskustelu siirtyy tekniikasta, yleensä opetusmetodien kautta, filosofisempiin aiheisiin, joilla ei jätteiden käsittelyn kanssa ole tekemistä. Ensimmäinen ketju oli: orgaaninen kemia -> espanjan opiskelu -> kiinalaisia on kaikkialla -> joku edesmennyt koulun professori -> kuka koulun nykyopettajista oli jonkun proffan tyttöystävä opiskeluaikoina -> ei diplomeja kaikille valmistumassa oleville ja toinen: paikallaolopakko -> kursseista saatavat noppamäärät -> nopat Erasmus vaihdossa -> Mines (toinen insinöörikoulu) -> Miksi tietty englannin taso on tässä koulussa valmistuttaessa pakollinen? Noiden keskusteluiden alkamisiin on tainnut vaikuttaa että tuo jätteiden käsittelyä opettava täti on vastuussa useammasta muusta kurssista sekä koulun tutkintorakenteesta. Silti ihmetyttää ettei kyseinen maikka rehellisesti tunnu huomaavan kun keskustelu liukuu 20 minuutiksi joihinkin muihin aiheisiin, ompahan tuo viihdettä jota ei suomalaisessa insinöörikoulutuksessa ainakaan saa.

Ranskan luennoilla yleensä itselläni on sujuvin ranska ja siitä syystä olen kärkkäiten äänessä, mutta viime luonolla tehdyssä verbeihin liittyvissä prepositioharjoituksissa intuitiopohjalta tehdessäni vastasin melkein kategorisesti aina väärin, joten hubris pääsee myös kostautumaan. Raskaa analysoitaessa voi varmasti todeta että oikeanlainen ääntäminen on vieläkin eniten harjoittelua vaativa juttu, tuon hallitseminen varmasti lisäisi teknisistä asioista keskustelemisen rohkeutta. Lisättäköö että kurssien ulkopuolella olen yrittänyt alkaa opettelemaan kunnolla ja luovasti ranskaksi kiroilemisen, tärkeä osa kulttuuria missä tahansa.

Tällä viikolla ranskalaisilla opiskelijoilla olivat äänestykset oman yliopistonsa ja CROUS:in ja vastaavien toimijoiden halloped-paikoista. Ehkä olisin voinut itsekin asioihin vaikuttaa, mutta koska noi päätökset eivät vaikuta rajallisen oleskeluaikani takia, tyydyin tarkkailuun. Noiden vaalien takia tämän viikkoinen koulun café des langues englanniksi siityi toiseen tilaan. Tuolla ihmeteltiin ja naureskeltiin omaa hieman hämmentävää järjestystäni opiskeluille. Lisäksi kiinnostavana poikkeuksena oli parin kiinalaisen ja yhden ecuadorilaisen osallistuminen, sillä he tulivat yhden henkilökuhtaisen kouluprojektin pohjalta esittelemään erilaisia kiinalaisia teelaatuja ja ecuadorilaisia kahveja. Ainakin noissa tee-laaduissa tuntui olevan valinnan varaa, kukkasekoituksista kivikoviksi pakattuihin harkkoihin. Lisäksi foijerilla järkättiin torstaina ruokatauolla hodarinsyöntikilpailut. Tuota oli ihan huvittavaa seurailla, vaikka se ei niin hurjaa meininkiä ollut kuin sen olin olettanut olevan.

Viimeaikoina, mutta varsinkin tällä viikolla, olen taas potenut massiivista eksistensiaalikriisiä, etenkin noiden eri kouluprojektien suhteen (teollisuus-, biotekniikka ja lisäksi uutena ilmestynyt jätteidenkäsittely projekti + takaraovissa kummitteleva oma PRD). Tuntuu että en ole oikein saanut kiinni noista projekteista kunnolla että niistä olisi innostunut ja niiden eteen saisi tehtyä päättäväisesti töitä, minkä jälkeen on tuntunut että vaikka jotain onkin tehnyt niin se on paljon vähäisempää kuin mitä sen pitäisi olla. Sen pohjalta taas ”pelottaa” että jos ryhmäprojekteissa muodostuisin taakaksi muille, niin minkälaisen kuvan se antaisi LUT:in opiskelijoista (koska tunnun olevan ensimmäinen täällä) tai itsestäni (omia tulevaisuuden verkostoja ajatellen). Ei välttämättä tarpeellisimpia huolia, mutta jotenkin tuosta kalvavasta tunteesta ei ole tahtonut päästä eroon. Kouluhommia tsemppaamista varten olen sitten tällä viikolla jättänyt väliin noita normaaleita tapahtumia, mutta ahdistuneena en ole saanut aikaa hyödynnettyä tehokkasti, mikä jää taas harmittamaan. Muutenkin tuntuu että tällä hetkellä kolme voimaa/tarvetta (1. koulu ja projektit, 2. sosiaalisten verkostojen kehittäminen ja ranskan oppiminen sitä käyttämällä ja 3 Suomen meno ja siellä odottavat vastuut) vetävät minua eri suuntiin ilman että itse hallitsen kerralla kaikkia, mutta mistään ei tuntuisi olevan varaa luovuttaakaan. Kaiken muun murheen lisäksi tällä viikolla kaikki kämpillä käytössä olevat wlan yhteydet ovat toimineet heikosti, mikä tietysti vääntää veistä nykyihmisine haavassa.

Tietysti näitä negatiivisia tunteita ei mielellään kirjoita tänne blogiin, mutta toivottavasti nämäkin kertomukset auttavat myöhemmin vaihtoon lähteviä valmistautumaan vaihtarina olemisen eri aspekteihin.

Vaikka välillä tulee synkisteltyä, niin normaalisti en kuitenkaan ole taipuvainen pitkäaikaiseen murheeseen. Yritän nähdä itseäni meressä kelluvana korkkina, joka välillä aaltojen vaikutuksesta jää veden alle, mutta pyrkii sieltä kuitenkin aina takaisin kellumaan pinnalle. Niinpä olen yrittänyt parantaa fiilistä esimerkiksi hedonistisin kenoin lisäämällä makean kulutusta. Lisäksi koska täällä Ranskassa naudanliha on halvempaa kuin Suomessa, on tällä viikonlopulla saanut treenailtua pihvinpaistamista pannulla oikeaoppisesti, pääsääntöisesti ihan hyvinkin tuloksin. Lisäksi pitkästä aikaa tuli käytyä taas uimassa ja sukeltamassa (sekä toimimaan oma-aloitteisena uimanvalvojana kun rataköydet lähtivät omia aikojaan paikaltaan). Sinänsä tämmöinen on enemmän ongelman hoitoa kuin sen parannusta, mutta todennäköisesti paremmalla mielellä saa myös paremmin työmoraalista kiinni ja hommat sitä kautta hoitoon.

Väliin voi mielentiloihin liittymättömänä asiana todeta että täällä ollessa on tullut ehkä yllättävänkin paljon uusia vaatteita yms hommattua. Se oli tietysti odotettavissa että jotain haute couturea tarttuumukaan kun vuoden on matkoila. Oikeastaan uudet housut ovat ainoa asia mitä täältä ei ole tullut ostettua, muuten voisi pukeutua vaikka pariksi päivää pelkästään täältä ostettuihin kledjuihin. Yleisesti hintataso taitaa olla hieman alempi kuin Suomessa, joskin näsäviisaista paidoista joutuu maksamaan enemmän. Varsinkin tuolla tammikuun alennusmyynneissä on ihan hyviä vaatteita 60 % alennuksella, sieltä löytyi myös tuo pätevä uusi takki. Tietysti sain tuon vaalean takin melkein heti liattua helmasta mustilla tahroilla, mutta onneksi yksi vanha pariskunta täältä sai tahrat pois taikatempuilla, tästä olin hyvin kiitollinen. Tuosta uudesta ENSIC-kollaristani olen myös ylpeä, joskin alkuun panttasin sen käyttöä kun sen verran monella muulla on nyt sama paita päällä. Heh, katukuvan mainonnan perusteella välillä myös tuntuu että täällä olisi juuri naisten alusvaateliikkeitä jokaisessa kulmassa. Hintoja en ole valitettavasti noista käynyt selvittelemässä, ladies.

Kaiken kitkan keskellä on myös positiivisia tapahtumaketjuja. Tällä viikolla saimme viimein lunastukseen palkinnot tuosta ESN:nän welcome weekistä. Koska meidän joukkueemme oikeutetusti voitti tuon kisan, saimme palkinnoksi kukin leffaliput. Lippu oli tuohon kylällä olevaan UGC-ketjuun, joka näyttää vain ranskaksi olevia elokuvia ja on normaalisti kalliimpi kuin Caméo missä täällä on aiemmin kavereiden kanssa tullut käytyä. Tällä viikolla tarjontaa selatessani päätin samantien hoitaa tuon ”ranskalaisen elokuvan katsominen Ranskassa”-mission alta pois ja mennä katsomaan yhtä rakkausdraamaa (huomattavasti nuorempi naisvankin ja vankilaa johtava perheellinen mies rakastuvat). Valintaan vaikutti aikamme suuren ajattelijan, John Oliverin, ”sanat”: ”sequence so stereotypically French, it is almost offensive”. Elokuva näytti olevan näytöksissä enää muutaman päivän, joten tuo tuli toteutettua aika ex tempore tänä lauantai-iltana. Koska näytöksiä ei ollut keskustan elokuvateatterissa, piti tuota varten mennä yhden naapurikylän isompaan elokuvakeskukseen. Onneksi kaverini mr. Black lainasi machopyöräänsä, Pussywagonilla tuon 12 km edestakaisin polkeminen yöllä olisi ollut turhan raskasta. Menomatka oli seikkalullinen kun törmäsin vaihtarituttuihin ja löysin uusia mielenkiintoisia paikkoja Suur-Nancystä, onneksi olin varannut reilusti aikaa.

Koska tuo elokuvakeskus oli aika kaukana keskustasta, oli siellä kyllä valtava parkkipaikka autoille, mutta pyörän fiksuun säilömiseen sai miettiä hetken. Kaverini oli tuosta seikkalustani naureskellut että meikä tulee siellä olemaan yksin kuokkavieraana kaikkien pariskuntien seassa, mikä tietysti ei olisi elokuvan lajityypille ollut valtava yllätys, mutta oli tuolla yllättävän paljon muitakin sekalaisia. Itse elokuvan seuraaminen ranskaksi ilman mitään teksityksiä meni verrattaen hyvin. Alkuun tuohon joutui keskittymään pelkän katsomisen sijaan. Pari ehkä tärkeääkin kohtaa meni vähän ohi, mutta tuo tietysti oli oletettavaa eikä oikeastaan elokuvan kokonaiskuvan ymmärtämisen kannalta ollut haitallista. Kokonaisuudessan tuo tämä seikkailu oli onnistunut, sain juuri ne tuntemukset mitä olin odottanut plus yhden ekstraa. Mutta koska tämä on kuitenkin suomalainen tarina, poistuin itsekseni pimeyteen.

.

.

.

.

.

Tälläistä tällä kertaa. Seuraavasta artikkelista varmaan löydätte vastauksen löysinkö taas taistelusävelen sen oltua kadoksissa vai harhailenko vielä. Koulun puolella ensi viikko on pääsääntöisesti kevään tuta-kurssia, vaikka tuostakaan en etukäteen juuri tiedä niin ainakaan tällä kertaa tuon kanssa ei käy niin kuin syksyllä. Lisäksi seuraavalla kertaa kuulette mitä käy kun kaupungin kaukiaiskonsentraatiota kasvatetaan viisinkertaiseksi ja miten se vaikuttaa termodynaamiseen tasapainoon.